Tammikuun viimeinen viikonloppu oli harrastajateattereiden juhlaa Mikkelissä, lapsuuteni ja nuoruuteni kotikaupungissa. Osallistuin tänä vuonna kolmannen kerran Työväen Näyttämöpäiville. Näin viisi esitystä kahden päivän sisällä, mikä oli komea annos, mutta ei yhtään liikaa. Kävin katsomassa Jyväskylän Huoneteatterin Anna Liisan, Turun ylioppilasteatterin Kakaja raznitsan, Ykspihlajan Työväen Näyttämön Hiljaista tietoa, Otava Ensemblen Avuttomia ja Tampereelta kotoisin olevan Tukkateatterin Bobby Fischer asuu Pasadenassa.
Lars Norénin Bobby Fischer asuu Pasadenassa oli ensimmäinen Norén-näytelmä, jonka olen nähnyt. Se vei heti jalat alta. Asetelma on klassinen. Perhe – äiti, isä, tytär ja poika – palaavat kotiin teatteri-illan jälkeen ja viettävät loppuillan yhdessä ristiriitaisissa tunnelmissa. Tytär ei halua jäädä, mutta lopulta hänet puhutaan ympäri. Ilta vaihtuu yöksi, yö aamuksi, aamu uudeksi päiväksi.
Kiinnostavaa oli seurata, miten Norén heruttaa tietoa hahmoistaan. Mitään ei sanota suoraan, ainakaan heti, vaan asioiden ympärille kasautuu pikkuhiljaa yksityiskohtia; vähitellen menneisyydet alkavat hahmottua ja niiden myötä perhesuhteita kalvavat salaisuudet.
Äidin rooli, jota näytteli loistavasti Leila Väisänen, oli raadollinen rehellisyydessään ja tinkimättömyydessään. Isä, roolissa Eero Väätäinen, jäi taustalle perheenpäänä, joka on aina ollut töissä ja poissa perheen arjesta. Tytär Ellen, Marika Riikonen, yrittää peitellä alkoholismiaan, poika Tomas, hieno Teemu Mäkinen, taistelee mielenterveytensä kanssa.
Alatekstin voima oli kiistaton, ihailtavan väkevä. Koko ajan vaistosi, miten paljon perheenjäsenten välillä oli tapahtunut joskus kauan aikaa sitten. Asioita vaiettiin, torjuttiin, haluttiin unohtaa.
Miksi riitaisaan hyväosaiseen ruotsalaisperheesen oli niin helppo samastua? Osittain ainakin siksi, että hahmot oli kirjoitettu niin moniulotteisiksi. Jokainen herätti sympatiaa, jokaisessa oli rikkoutuneisuutta, joka ei voinut jättää kylmäksi.
Tuntui huikealta istua täydessä salissa Vanhalla Sotkulla, jossa nuorempana kävin tanssimassa ja matkimassa John Travoltan liikkeitä. Silloin en olisi voinut kuvitella, että aikuisena istun samassa salissa ja liikutun umpitylsien keski-ikäisten kriiseistä. Kiitos tarkkanäköisestä ja voimakkaasta esityksestä kuuluu koko Tukkateatterille ja ohjaaja Heidi Lakaniemelle. Upeaa työtä.