On hetkiä, jolloin tekee mieli panna kädet ristiin ja sanoa nöyrästi aamen. Mieli on oudolla tavalla ruokittu, ajatukset loksahtavat balanssiin. Tällainen olo minut valtasi luettuani Marko Järvikallaksen esikoisteoksen Mihin täällä voi mennä.
Olen aidosti hämmästynyt. Luin kokoelmaa hidastellen, novelli kerrallaan. Halusin pitkittää nautintoa; nyt ei ollut ahmimisen vaan hitaan vastaanoton aika. Monesti luin saman novellin kahteen kertaan ikään kuin vahvistaakseni kokemusta.
Tunnen Järvikallaksen teatterintekijänä. Olen nähnyt muutaman hänen monista näytelmistään. Ne noudattavat omia lakejaan, ne eivät muistuta toisiaan eivätkä varioi yhtä pääteemaa. Niiden monipuolisuus yllättää. Ja niin yllättävät novellitkin, niin teemoiltaan kuin tunnelmiltaan. Viisitoista novellia, viisitoista maailmaa.
Yhteistä kokoelman novelleille on kaiken läpäisevä lämpö, inhimillisyys ja moniselitteisyys. Järvikallas ei selitä tarinoitaan puhki. Hän ei kaihda ihmismielen epävarmuuksien ja heikkouksien kuvaamista. Hän saa ruman näyttämään kauniilta.
Ihastuin novellien arvoituksellisuuteen, tiheään tunnelmaan ja sävyihin. Ihan kuin teksteihin olisi kirjoitettu teatterille ominaista alatekstiä, jota ei lausuta ääneen mutta jonka tietää poreilevan pinnan alla. On muutakin, mitä olin tunnistavani näytelmäkohtauksista: alkutilanne, käänne ja muutos. Dialogi kulkee kuin hengitys.
Monttu on häkellyttävän hieno ylisukupolvisuuden kuvaus isistä ja pojista. Aikuiset ja lapset kiertävät saman montun reunoja, huutavat montun yli toisilleen, yrittävät kuulla ja ymmärtää toisiaan, mutta putoavat vääjäämättä yksi toisensa perään montun pohjalle. Yksikään sukupolvi ei onnistu pyrkimyksissään edellistä paremmin.
Kesämuistoja kertoo perheen kesänvietosta lapsen näkökulmasta. Novellin tarkkanäköisyys – herkkyys – häikäisee ja houkuttelee pohtimaan kirjailijoiden työkalupakkien sisältöä. Niistähän voi löytyä mitä vain: omakohtaisia kokemuksia ja muistoja, kuultuja ja luettuja tarinoita, puhtaita mielikuvituksen tuotoksia. Mistähän tämä novelli on saanut kipinänsä? Teksti kuvaa lapsen armottomalla tarkkanäköisyydellä ilmassa väreilevää jännitettä, aikuisten välisiä riitoja ja sovinnonhetkiä, lapsen puolueetonta rakkautta vanhempiaan kohtaan.
Novellin loppulause sai minut lähestulkoon hihkaisemaan ääneen. Mikä taito viedä tekstin jännite viimeiseen pisteeseen saakka ja antaa tarinan jatkua vielä siitäkin yli. Mikä kyky tuoda näkyväksi lapsen mieli.
Usein kirjallisuudessa korostetaan ensimmäisen lauseen magiaa. Järvikallaksen novelleissa todellinen taika piilee viimeisissä lauseissa.
Pidän kokoelman jälkimausta. Se on viipyilevä, jopa hieman kaihoisa. Mutta niin ovat kirjailijan käsittelemät aiheetkin: rakkauteen herääminen ja rakastamisen vaikeus. Järvikallas on lukenut huolellisesti Raymond Carverinsa. Carver tiesi, mistä kirjoitti, kun kirjoitti rakkaudesta. Niin tietää Marko Järvikallaskin.
Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä, 205 s., Siltala, 2020
Kirjailijan kuva: Laura Malmivaara
