Kerroin teatteria harrastavalle ystävälleni syksyn merkkitapauksesta, Mikko Roihan ohjaamasta Pesärikosta. Kävin katsomassa sen Riihimäen Teatterissa syyskuussa. Ystäväni onnitteli minua siitä, että olin tehnyt teatterimatkan maakuntaan.
Siitä tuli vähintäänkin kummallinen olo. Oliko Helsingistä Riihimäelle matkustaminen erityinen saavutus? Sitä se ei mielestäni ollut, mutta teatteriohjaaja Roihan ohjaus sitä vastoin on. Sen aisti ensi minuuteilla. Orvokki Aution romaanitrilogiaan perustuva näytelmä vie jalat alta. Ohjauksen rytmitys toimii sekunnin tarkkuudella, ohjaus luottaa teatterin ominaisimpiin keinoihin, riisuttuun lavastukseen, väkevään näyttelijätyöhön ja ennen kaikkea vahvaan käsikirjoitukseen.
Teksti upposi. Se oli yhä ajankohtainen, vaikka tapahtumat ja miljöö sijoittuvat menneisyyteen vuosikymmenten päähän. Pesärikko teki sen, mitä hyvä teatteri tekee: se pani ajattelemaan. Mietin naisen ja miehen asemaa, yhteisön ja yhteiskunnan synnyttämää painetta, henkilökohtaisten toiveiden ja todellisuuden kohtaamattomuutta. Miten mies osaa rakastaa, jos hän ei ole saanut siihen minkäänlaisia eväitä kotoaan tai ympäristöstään? Miten nainen osaa kasvattaa, jos hän joutuu tekemään sen ilman (miehen) apua?
Pesärikossa loisti moni asia yhdessä ja erikseen: käsikirjoitus, ohjaus, näyttelijät, lavastus, musiikki ja valot. Video tuki tekstiä, ei varastanut huomiota.
Ensi-iltana Orvokki Autio istui Riihimäen Teatterin juhlayleisön joukossa. Huomasin, miten sisälläni kasvoi toive: voi, kunpa osaisin kirjoittaa yhtä taitavasti kuin hän ja Mikko Roiha haluaisi ohjata teokseni. Pitkästä aikaa ajattelin Pesärikkoa katsoessani, miten vaikuttava taidemuoto oivaltava ohjaustyö onkaan. Se on tietenkin itsestäänselvyys, mutta joidenkin (ohjaus)taide näyttäytyy kirkkaampana kuin toisten.
