Kävin katsomassa perjantaina 8.9. Tampereen Teatterissa näytelmän, jonka päätteeksi yleisö nousi seisomaan ja taputtamaan. En muista, että olisin koskaan kokenut samaa – teatterissa. Standing ovation! Mutta en ihmettele. Maria Jotunin Huojuvan talon modernisointi oli niin jykevä tulkinta, että tuolilta nousi kuin itsestään.
Huojuva talo jättää romaanina pysyvän jäljen lukijan mieleen. Perheväkivallan kuvaus on armoton. Romaanissa Eero alistaa vaimonsa Lean. On vaikea ymmärtää, miksi Lea ei lähde parisuhteesta. Ulkopuolisen on helppo niin sanoa, mutta perheväkivallasta kärsivät ja kärsineet tietävät paremmin. Uhrin ja tekijän välillä risteilee lukematon määrä siteitä, jotka liittävät onnettomat toisiinsa. Vaikka molemmat osapuolet tietäisivät, että liitto on väärin, siitä on lähes mahdotonta irrottautua.
Sen näimme Frenckellin näyttämöllä poikkeuksellisen väkevänä esityksenä. Ohjaaja Antti Mikkola on modernisoinut romaanin, jonka Jotuni lähetti romaanikilpailuun vuonna 1935, mutta joka ilmestyi vasta vuonna 1963. Moni muistaa romaanista tehdyn tv-sovituksen vuodelta 1990. Siinä Leaa näytteli Sara Paavolainen ja Eeroa Kari Heiskanen. Muistan siitä vieläkin monta piinaavaa yksityiskohtaa.
Tampereen näyttämöllä roolit oli vaihdettu. Lea oli väkivaltainen narsisti, Eero kohtaloonsa alistuva, rakkauteen uskova uhri. Naisen väkivalta tuntui kammottavalta, koska se näytti täysin mahdolliselta. Katsojana oli mahdoton ymmärtää Eeron alistumista. Miksei hän pane kunnolla vastaan? Jokainenhan näkee, kenessä on vika. Vihellä peli poikki! Pakene ja vie mukanasi lapsetkin!
Huojuva talo on siirretty onnistuneesti nykypäivään. Kaikki tekee vaikutuksen: videot, kuvat, äänet ja valot, lavastus.
Suurimman vaikutuksen tekevät näyttelijät. Anna-Maija Tuokon Lea on raivopäinen hirviö, Arttu Ratisen Eero elämälleen oikeutusta etsivä suomalainen mies. Heidän elämänsä on yhtä helvettiä, mutta sen he esittävät niin taitavasti, että lopussa katsoja kokee katarsiksen.
