Teatteri Avoimet Ovet esitti keskiviikkona (21.2.2017) upean näytelmän, jonka intensiivisyys ulottui ensi minuuteilta loppusekunteihin asti. Mikko Roihan ohjaama Annan ja Oton tarina kertoi tavallisen pariskunnan vastarinnasta natsi-Saksassa 1940-luvun alussa. Vaimo ja mies kirjoittivat yhdessä kortteja ja jakoivat niitä eri puolille Berliiniä. Korttien viesti oli yksinkertainen: avatkaa silmänne ja tajutkaa vihdoinkin, mitä Hitler meille ja pojillemme tekee. Hän tappaa.
Näytelmä pohjaa saksalaiskirjailija Hans Falladan (1893–1947) kirjoittamaan menestysromaaniin Jeder stirbt für sich allein, jonka Ilona Nykyri suomensi uudestaan vuonna 2013 nimellä Yksin Berliinissä. Romaani oli noussut vuosikymmenien jälkeen uudestaan bestselleriksi ympäri maailman.
Kun luin romaanin monta vuotta sitten ensimmäisen kerran, järkytyin perin pohjin. Järkytys on juuri oikea sana kuvaamaan lukukokemusta. Fallada kuvaa raadollisesti, mutta ei ilman myötätuntoa, aikalaisia natsi-Saksan pelon ilmapiirissä. Romaani vilisee pää- ja sivuhenkilöitä: kunnollisia saksalaisia, lusmuja, ryökäleitä, täydellisiä luusereita, hirviöitä. Romaani on täynnä isoja pääteitä ja pieniä sivupolkuja. On kuin astuisi Hitlerin Berliiniin ja näkisi omilla silmillään innokkaat natsit ja ruoasta taistelevat takapihan muijat.
Minua kiinnosti tavattomasti, miten laaja tiiliskivi muuntautuu näyttämösovitukseksi. Mitkä asiat nostetaan esiin, mihin ohjaaja keskittyy. Siksi oma teatterikokemukseni poikkesi selvästi muista teatterissa käynneistä. Hämmästyin ja ihastuin. Intensiteetti oli käsinkosketeltava koko esityksen ajan. Roiha oli kuorinut ylenpalttisuudesta esiin päätoimijat: Annan ja Oton. Katse kohdistettiin heihin. Se riitti.
Ja yhtäkkiä romaanista – dramatisoinnista! – nousi esiin asia, joka Falladan teoksessa saa pienemmän merkityksen: Annan ja Oton rakkaus. Roihan tulkinnassa se nousee vahvaksi toimintaa määrittäväksi voimaksi. Mies ja vaimo suunnittelevat yhdessä, elävät pelossa yhdessä, jakavat kortteja yhdessä, nousevat vastarintaan yhdessä.
Rakkaus näkyi teatterinäyttämöllä tekoina, liikkeinä, katseina, kosketuksina, hätäisinä suukkoina. Rakkautta ei kertaakaan lausuttu ääneen, siitä ei muotoiltu meidän ajallemme tyypillisiä korulauseita. Ei, ei sanaakaan siitä, mikä oli aivan ilmeistä. Ja juuri se tuntui ihmeellisen vapauttavalta, luonnolliselta. Rakkaus ei tarvitse sanoja, vaan tekoja. Esityksen aikana mieleen juolahti Raymond Carverin novelli Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Jos oikein muistan kohtauksen, joka aikoinaan teki minuun valtavan vaikutuksen, se kuvasi hetkeä, kun vanha mies makaa pahasti loukkaantuneena sairaalassa vaimo lähellään. Hänen suurin huolensa on se, ettei hän pysty näkemään vaimoaan, ei se, selviääkö hän itse.
Annan ja Oton tarinassa mies ja vaimo näkevät toisensa – läpikotaisin. He näkevät myös oman aikansa mielipuolisuuden ja nousevat sitä vastaan. Roihan ohjauksessa ajatusten hidas muodostuminen näytetään tilanteina, jotka eivät kiirehdi. Asioille annetaan aikaa. Kaikkea ei tarvitse pukea sanoiksi.
Pidin Marcello Lussanan äänisuunnittelusta, joka tuki taitavasti ja mielestäni myös riittävästi juonen rakentamista. Katsojalle annettiin juuri sopivasti tietoa Annan ja Oton ympärillä vallitsevasta todellisuudesta. Radiosta pauhaavat uutiset olivat tehokas keino.
Ennen kaikkea pidin Tiina Weckströmin ja Jukka Pitkäsen työskentelystä. Se oli äärimmäisen tarkkaa. Ei yhtään ylimääräistä askelta, ei yhtään väärää liikettä. Oli kuin olisin seurannut tarkoin sommiteltua koreografiaa, joka eteni kuitenkin kuin itsestään, hengittäen. Loppukohtaus, jossa Anna ja Otto käyvät tanssiin, oli henkeäsalpaava. Kaunis! Koskettava! Milloin olen nähnyt näyttämöllä yhtä pakahduttavan kohtauksen?
Anna ja Otto ryhtyivät vastarintaan pienin voimavaroin, vaatimattomin keinoin. He epäonnistuivat. Eivät kuitenkaan täysin. En kirjoittaisi tätä tekstiä, ellei Falladan romaani olisi ilmestynyt ja todellisuuteen perustuva tarina olisi löytänyt tietään julkisuuteen ja nyt suomalaisille näyttämöille. Annan ja Oton vastarinta jatkuu.