Pesärikko vie jalat alta

Ker­roin teat­te­ria har­ras­tavalle ystäväl­leni syksyn merkki­ta­pauk­ses­ta, Mikko Roi­han ohjaa­mas­ta Pesärikos­ta. Kävin kat­so­mas­sa sen Riihimäen Teat­teris­sa syysku­us­sa. Ystäväni onnit­teli min­ua siitä, että olin tehnyt teat­ter­i­matkan maakun­taan.

Post­ed by Riihimäen Teat­teri on Fre­itag, 18. August 2017

Siitä tuli vähin­täänkin kum­malli­nen olo. Oliko Helsingistä Riihimäelle matkus­t­a­mi­nen eri­tyi­nen saavu­tus? Sitä se ei mielestäni ollut, mut­ta teat­te­ri­o­h­jaa­ja Roi­han ohjaus sitä vas­toin on. Sen aisti ensi min­u­uteil­la. Orvok­ki Aution romaan­i­trilo­giaan perus­tu­va näytelmä vie jalat alta. Ohjauk­sen ryt­mi­tys toimii sekun­nin tarkku­udel­la, ohjaus luot­taa teat­terin omi­naisimpi­in keinoi­hin, riisut­tuun lavas­tuk­seen, väkevään näyt­telijä­työhön ja ennen kaikkea vah­vaan käsikir­joituk­seen.

Tek­sti upposi. Se oli yhä ajanko­htainen, vaik­ka tapah­tu­mat ja miljöö sijoit­tuvat men­neisyy­teen vuosikym­menten päähän. Pesärikko teki sen, mitä hyvä teat­teri tekee: se pani ajat­tele­maan. Mietin naisen ja miehen ase­maa, yhteisön ja yhteiskun­nan syn­nyt­tämää painet­ta, henkilöko­htais­ten toivei­den ja todel­lisu­u­den kohtaa­mat­to­muut­ta. Miten mies osaa rakas­taa, jos hän ei ole saanut siihen minkään­laisia eväitä kotoaan tai ympäristöstään? Miten nainen osaa kas­vat­taa, jos hän joutuu tekemään sen ilman (miehen) apua?

Pesärikos­sa loisti moni asia yhdessä ja erik­seen: käsikir­joi­tus, ohjaus, näyt­telijät, lavas­tus, musi­ik­ki ja val­ot. Video tuki tek­stiä, ei varas­tanut huomio­ta.

Ensi-iltana Orvok­ki Autio istui Riihimäen Teat­terin juh­layleisön joukos­sa. Huo­masin, miten sisäl­läni kasvoi toive: voi, kun­pa osaisin kir­joit­taa yhtä taitavasti kuin hän ja Mikko Roi­ha halu­aisi ohja­ta teok­seni. Pitkästä aikaa ajat­telin Pesärikkoa kat­soes­sani, miten vaikut­ta­va taide­muo­to oival­ta­va ohjaustyö onkaan. Se on tietenkin itses­tään­selvyys, mut­ta joidenkin (ohjaus)taide näyt­täy­tyy kirkkaam­pana kuin tois­t­en.

Huojuva talo on karmaisevan ajankohtainen

Kävin kat­so­mas­sa per­jan­taina 8.9. Tam­pereen Teat­teris­sa näytelmän, jon­ka päät­teek­si yleisö nousi sei­so­maan ja taput­ta­maan. En muista, että olisin koskaan kokenut samaa – teat­teris­sa. Stand­ing ova­tion! Mut­ta en ihmettele. Maria Jotunin Huo­ju­van talon mod­ernisoin­ti oli niin jykevä tulk­in­ta, että tuo­lil­ta nousi kuin itses­tään.

Huo­ju­va talo jät­tää romaan­i­na pysyvän jäl­jen luk­i­jan mieleen. Per­heväki­val­lan kuvaus on armo­ton. Romaanis­sa Eero alis­taa vai­mon­sa Lean. On vaikea ymmärtää, mik­si Lea ei lähde parisuh­teesta. Ulkop­uolisen on help­po niin sanoa, mut­ta per­heväki­val­las­ta kär­sivät ja kärsi­neet tietävät parem­min. Uhrin ja tek­i­jän välil­lä ris­teilee luke­ma­ton määrä siteitä, jot­ka liit­tävät onnet­tomat toisi­in­sa. Vaik­ka molem­mat osa­puo­let tietäi­sivät, että liit­to on väärin, siitä on läh­es mah­do­ton­ta irrot­tau­tua.

Sen näimme Frenck­ellin näyt­tämöl­lä poikkeuk­sel­lisen väkevänä esi­tyk­senä. Ohjaa­ja Antti Mikko­la on mod­ernisoin­ut romaanin, jon­ka Jotu­ni lähet­ti romaanikil­pailu­un vuon­na 1935, mut­ta joka ilmestyi vas­ta vuon­na 1963. Moni muis­taa romaanista teh­dyn tv-sovi­tuk­sen vuodelta 1990. Siinä Leaa näyt­teli Sara Paavolainen ja Eeroa Kari Heiska­nen. Muis­tan siitä vieläkin mon­ta piinaavaa yksi­tyisko­htaa.

Tam­pereen näyt­tämöl­lä roolit oli vai­hdet­tu. Lea oli väki­val­tainen nar­sisti, Eero kohtaloon­sa alis­tu­va, rakkau­teen usko­va uhri. Naisen väki­val­ta tun­tui kam­mot­taval­ta, kos­ka se näyt­ti täysin mah­dol­liselta. Kat­so­jana oli mah­do­ton ymmärtää Eeron alis­tu­mista. Mik­sei hän pane kun­nol­la vas­taan? Jokainen­han näkee, kenessä on vika. Vihel­lä peli poik­ki! Pak­ene ja vie mukanasi lapsetkin!

Huo­ju­va talo on siir­ret­ty onnis­tuneesti nykypäivään. Kaik­ki tekee vaiku­tuk­sen: videot, kuvat, äänet ja val­ot, lavas­tus.

Suurim­man vaiku­tuk­sen tekevät näyt­telijät. Anna-Mai­ja Tuokon Lea on raivopäi­nen hirviö, Art­tu Ratisen Eero elämälleen oikeu­tus­ta etsivä suo­ma­lainen mies. Hei­dän elämän­sä on yhtä hel­vettiä, mut­ta sen he esit­tävät niin taitavasti, että lopus­sa kat­so­ja kokee katar­sik­sen.

Annan ja Oton tarina

Teat­teri Avoimet Ovet esit­ti keskivi­ikkona (21.2.2017) upean näytelmän, jon­ka inten­si­ivisyys ulot­tui ensi min­u­uteil­ta lop­pusekun­tei­hin asti. Mikko Roi­han ohjaa­ma Annan ja Oton tari­na ker­toi taval­lisen pariskun­nan vas­tarin­nas­ta nat­si-Sak­sas­sa 1940-luvun alus­sa. Vaimo ja mies kir­joit­ti­vat yhdessä kort­te­ja ja jakoi­vat niitä eri puo­lille Berli­iniä. Kort­tien viesti oli yksinker­tainen: avatkaa silmänne ja tajutkaa vih­doinkin, mitä Hitler meille ja pojillemme tekee. Hän tap­paa.

Näytelmä poh­jaa sak­salaiskir­jail­i­ja Hans Fal­ladan (1893–1947) kir­joit­ta­maan men­estys­ro­maani­in Jed­er stirbt für sich allein, jon­ka Ilona Nykyri suomen­si uud­estaan vuon­na 2013 nimel­lä Yksin Berli­inis­sä. Romaani oli nous­sut vuosikym­me­nien jäl­keen uud­estaan best­sel­lerik­si ympäri maail­man.

Kun luin romaanin mon­ta vuot­ta sit­ten ensim­mäisen ker­ran, järky­tyin perin pohjin. Järky­tys on juuri oikea sana kuvaa­maan lukukoke­mus­ta. Fal­la­da kuvaa raadol­lis­es­ti, mut­ta ei ilman myötä­tun­toa, aikalaisia nat­si-Sak­san pelon ilmapi­iris­sä. Romaani vilisee pää- ja sivuhenkilöitä: kun­nol­lisia sak­salaisia, lus­mu­ja, ryökäleitä, täy­del­lisiä luusere­i­ta, hirviöitä. Romaani on täyn­nä iso­ja pääteitä ja pieniä sivupolku­ja. On kuin astu­isi Hit­lerin Berli­ini­in ja näk­isi omil­la silmil­lään innokkaat nat­sit ja ruoas­ta tais­tel­e­vat takapi­han mui­jat.

Min­ua kiin­nos­ti tavat­tomasti, miten laa­ja tiiliskivi muun­tau­tuu näyt­tämöso­vi­tuk­sek­si. Mitkä asi­at nos­te­taan esi­in, mihin ohjaa­ja keskit­tyy. Sik­si oma teat­terikoke­muk­seni poikke­si selvästi muista teat­teris­sa käyn­neistä. Häm­mästyin ja ihas­tu­in. Inten­si­teet­ti oli käsinkos­ketelta­va koko esi­tyk­sen ajan. Roi­ha oli kuor­in­ut ylen­palt­tisu­ud­es­ta esi­in pää­toim­i­jat: Annan ja Oton. Katse kohdis­tet­ti­in hei­hin. Se riit­ti.

Ja yhtäkkiä romaanista – drama­ti­soin­nista! – nousi esi­in asia, joka Fal­ladan teok­ses­sa saa pienem­män merk­i­tyk­sen: Annan ja Oton rakkaus. Roi­han tulkin­nas­sa se nousee vah­vak­si toim­intaa määrit­täväk­si voimak­si. Mies ja vaimo suun­nit­tel­e­vat yhdessä, elävät pelos­sa yhdessä, jaka­vat kort­te­ja yhdessä, nou­se­vat vas­tar­in­taan yhdessä.

Rakkaus näkyi teat­ter­inäyt­tämöl­lä tekoina, liikkeinä, kat­seina, kos­ke­tuksi­na, hätäis­inä suukkoina. Rakkaut­ta ei ker­taakaan lausut­tu ääneen, siitä ei muo­toil­tu mei­dän ajallemme tyyp­il­lisiä koru­lau­sei­ta. Ei, ei sanaakaan siitä, mikä oli aivan ilmeistä. Ja juuri se tun­tui ihmeel­lisen vapaut­taval­ta, luon­nol­liselta. Rakkaus ei tarvitse sano­ja, vaan teko­ja. Esi­tyk­sen aikana mieleen juo­lahti Ray­mond Carverin nov­el­li Mis­tä puhumme kun puhumme rakkaud­es­ta. Jos oikein muis­tan kohtauk­sen, joka aikoinaan teki min­u­un val­ta­van vaiku­tuk­sen, se kuvasi het­keä, kun van­ha mies makaa pahasti loukkaan­tuneena sairaalas­sa vaimo lähel­lään. Hänen suurin huolen­sa on se, ettei hän pysty näkemään vaimoaan, ei se, selviääkö hän itse.

Annan ja Oton tari­nas­sa mies ja vaimo näkevät toisen­sa – läpiko­taisin. He näkevät myös oman aikansa mielipuolisu­u­den ja nou­se­vat sitä vas­taan. Roi­han ohjauk­ses­sa aja­tusten hidas muo­dos­tu­mi­nen näytetään tilanteina, jot­ka eivät kiire­h­di. Asioille annetaan aikaa. Kaikkea ei tarvitse pukea sanoik­si.

Pidin Mar­cel­lo Lus­sanan äänisu­un­nit­telus­ta, joka tuki taitavasti ja mielestäni myös riit­tävästi juo­nen rak­en­tamista. Kat­so­jalle annet­ti­in juuri sopi­vasti tietoa Annan ja Oton ympäril­lä val­lit­sev­as­ta todel­lisu­ud­es­ta. Radios­ta pauhaa­vat uutiset oli­vat tehokas keino.

Ennen kaikkea pidin Tiina Weck­strömin ja Juk­ka Pitkäsen työsken­telystä. Se oli äärim­mäisen tarkkaa. Ei yhtään ylimääräistä askelta, ei yhtään väärää liiket­tä. Oli kuin olisin seu­ran­nut tarkoin som­mitel­tua kore­ografi­aa, joka eteni kuitenkin kuin itses­tään, hen­git­täen. Lop­puko­htaus, jos­sa Anna ja Otto käyvät tanssi­in, oli henkeäsal­paa­va. Kau­nis! Kos­ket­ta­va! Mil­loin olen näh­nyt näyt­tämöl­lä yhtä pakah­dut­ta­van kohtauk­sen?

Anna ja Otto ryhtyivät vas­tar­in­taan pienin voimavaroin, vaa­ti­mat­tomin keinoin. He epäon­nis­tu­i­v­at. Eivät kuitenkaan täysin. En kir­joit­taisi tätä tek­stiä, ellei Fal­ladan romaani olisi ilmestynyt ja todel­lisu­u­teen perus­tu­va tari­na olisi löytänyt tietään julk­isu­u­teen ja nyt suo­ma­laisille näyt­tämöille. Annan ja Oton vas­tar­in­ta jatkuu.

 

 

Työväen Näyttämöpäivillä

Tam­miku­un viimeinen viikon­lop­pu oli har­ras­ta­jateat­terei­den juh­laa Mikke­lis­sä, lap­suuteni ja nuoruuteni kotikaupungis­sa. Osal­lis­tu­in tänä vuon­na kol­man­nen ker­ran Työväen Näyt­tämöpäiville. Näin viisi esi­tys­tä kah­den päivän sisäl­lä, mikä oli komea annos, mut­ta ei yhtään liikaa. Kävin kat­so­mas­sa Jyväskylän Huoneteat­terin Anna Liisan, Turun yliop­pi­lasteat­terin Kaka­ja raznit­san, Ykspih­la­jan Työväen Näyt­tämön Hil­jaista tietoa, Ota­va Ensem­blen Avut­to­mia ja Tam­pereelta kotoisin ole­van Tukkateat­terin Bob­by Fis­ch­er asuu Pasade­nas­sa.

Lars Norénin Bob­by Fis­ch­er asuu Pasade­nas­sa oli ensim­mäi­nen Norén-näytelmä, jon­ka olen näh­nyt. Se vei heti jalat alta. Asetel­ma on klassi­nen. Per­he – äiti, isä, tytär ja poi­ka – palaa­vat koti­in teat­teri-illan jäl­keen ja viet­tävät lop­puil­lan yhdessä ris­tiri­itai­sis­sa tun­nelmis­sa. Tytär ei halua jäädä, mut­ta lop­ul­ta hänet puhutaan ympäri. Ilta vai­h­tuu yök­si, yö aamuk­si, aamu uudek­si päiväk­si.

Kiin­nos­tavaa oli seu­ra­ta, miten Norén herut­taa tietoa hah­moistaan. Mitään ei san­o­ta suo­raan, ainakaan heti, vaan asioiden ympärille kasautuu pikkuhil­jaa yksi­tyisko­htia; vähitellen men­neisyy­det alka­vat hah­mot­tua ja niiden myötä per­he­suhtei­ta kalva­vat salaisu­udet.

Äidin rooli, jota näyt­teli lois­tavasti Leila Väisä­nen, oli raadolli­nen rehellisyy­dessään ja tin­kimät­tömyy­dessään. Isä, roolis­sa Eero Väätäi­nen, jäi taustalle per­heen­päänä, joka on aina ollut töis­sä ja pois­sa per­heen arjes­ta. Tytär Ellen, Mari­ka Riiko­nen, yrit­tää peit­el­lä alko­holis­mi­aan, poi­ka Tomas, hieno Teemu Mäki­nen, tais­telee mie­len­ter­veyten­sä kanssa.

Alatek­stin voima oli kiis­ta­ton, ihail­ta­van väkevä. Koko ajan vais­tosi, miten paljon per­heen­jäsen­ten välil­lä oli tapah­tunut joskus kauan aikaa sit­ten. Asioi­ta vai­et­ti­in, tor­jut­ti­in, halut­ti­in uno­htaa.

Mik­si riitaisaan hyväo­saiseen ruot­salais­per­heesen oli niin help­po samas­tua? Osit­tain ainakin sik­si, että hah­mot oli kir­joitet­tu niin moni­u­lot­teisik­si. Jokainen herät­ti sym­pa­ti­aa, jokaises­sa oli rikkoutuneisu­ut­ta, joka ei voin­ut jät­tää kylmäk­si.

Tun­tui huikeal­ta istua täy­dessä salis­sa Van­hal­la Sotkul­la, jos­sa nuorem­pana kävin tanssi­mas­sa ja matki­mas­sa John Tra­voltan liikkeitä. Sil­loin en olisi voin­ut kuvitel­la, että aikuise­na istun samas­sa salis­sa ja liiku­tun umpitylsien kes­ki-ikäis­ten kri­i­seistä. Kiitos tarkkanäköis­es­tä ja voimakkaas­ta esi­tyk­ses­tä kuu­luu koko Tukkateat­ter­ille ja ohjaa­ja Hei­di Lakaniemelle. Upeaa työtä.