Annan ja Oton tarina

Teat­teri Avoimet Ovet esit­ti keskivi­ikkona (21.2.2017) upean näytelmän, jon­ka inten­si­ivisyys ulot­tui ensi min­u­uteil­ta lop­pusekun­tei­hin asti. Mikko Roi­han ohjaa­ma Annan ja Oton tari­na ker­toi taval­lisen pariskun­nan vas­tarin­nas­ta nat­si-Sak­sas­sa 1940-luvun alus­sa. Vaimo ja mies kir­joit­ti­vat yhdessä kort­te­ja ja jakoi­vat niitä eri puo­lille Berli­iniä. Kort­tien viesti oli yksinker­tainen: avatkaa silmänne ja tajutkaa vih­doinkin, mitä Hitler meille ja pojillemme tekee. Hän tap­paa.

Näytelmä poh­jaa sak­salaiskir­jail­i­ja Hans Fal­ladan (1893–1947) kir­joit­ta­maan men­estys­ro­maani­in Jed­er stirbt für sich allein, jon­ka Ilona Nykyri suomen­si uud­estaan vuon­na 2013 nimel­lä Yksin Berli­inis­sä. Romaani oli nous­sut vuosikym­me­nien jäl­keen uud­estaan best­sel­lerik­si ympäri maail­man.

Kun luin romaanin mon­ta vuot­ta sit­ten ensim­mäisen ker­ran, järky­tyin perin pohjin. Järky­tys on juuri oikea sana kuvaa­maan lukukoke­mus­ta. Fal­la­da kuvaa raadol­lis­es­ti, mut­ta ei ilman myötä­tun­toa, aikalaisia nat­si-Sak­san pelon ilmapi­iris­sä. Romaani vilisee pää- ja sivuhenkilöitä: kun­nol­lisia sak­salaisia, lus­mu­ja, ryökäleitä, täy­del­lisiä luusere­i­ta, hirviöitä. Romaani on täyn­nä iso­ja pääteitä ja pieniä sivupolku­ja. On kuin astu­isi Hit­lerin Berli­ini­in ja näk­isi omil­la silmil­lään innokkaat nat­sit ja ruoas­ta tais­tel­e­vat takapi­han mui­jat.

Min­ua kiin­nos­ti tavat­tomasti, miten laa­ja tiiliskivi muun­tau­tuu näyt­tämöso­vi­tuk­sek­si. Mitkä asi­at nos­te­taan esi­in, mihin ohjaa­ja keskit­tyy. Sik­si oma teat­terikoke­muk­seni poikke­si selvästi muista teat­teris­sa käyn­neistä. Häm­mästyin ja ihas­tu­in. Inten­si­teet­ti oli käsinkos­ketelta­va koko esi­tyk­sen ajan. Roi­ha oli kuor­in­ut ylen­palt­tisu­ud­es­ta esi­in pää­toim­i­jat: Annan ja Oton. Katse kohdis­tet­ti­in hei­hin. Se riit­ti.

Ja yhtäkkiä romaanista – drama­ti­soin­nista! – nousi esi­in asia, joka Fal­ladan teok­ses­sa saa pienem­män merk­i­tyk­sen: Annan ja Oton rakkaus. Roi­han tulkin­nas­sa se nousee vah­vak­si toim­intaa määrit­täväk­si voimak­si. Mies ja vaimo suun­nit­tel­e­vat yhdessä, elävät pelos­sa yhdessä, jaka­vat kort­te­ja yhdessä, nou­se­vat vas­tar­in­taan yhdessä.

Rakkaus näkyi teat­ter­inäyt­tämöl­lä tekoina, liikkeinä, kat­seina, kos­ke­tuksi­na, hätäis­inä suukkoina. Rakkaut­ta ei ker­taakaan lausut­tu ääneen, siitä ei muo­toil­tu mei­dän ajallemme tyyp­il­lisiä koru­lau­sei­ta. Ei, ei sanaakaan siitä, mikä oli aivan ilmeistä. Ja juuri se tun­tui ihmeel­lisen vapaut­taval­ta, luon­nol­liselta. Rakkaus ei tarvitse sano­ja, vaan teko­ja. Esi­tyk­sen aikana mieleen juo­lahti Ray­mond Carverin nov­el­li Mis­tä puhumme kun puhumme rakkaud­es­ta. Jos oikein muis­tan kohtauk­sen, joka aikoinaan teki min­u­un val­ta­van vaiku­tuk­sen, se kuvasi het­keä, kun van­ha mies makaa pahasti loukkaan­tuneena sairaalas­sa vaimo lähel­lään. Hänen suurin huolen­sa on se, ettei hän pysty näkemään vaimoaan, ei se, selviääkö hän itse.

Annan ja Oton tari­nas­sa mies ja vaimo näkevät toisen­sa – läpiko­taisin. He näkevät myös oman aikansa mielipuolisu­u­den ja nou­se­vat sitä vas­taan. Roi­han ohjauk­ses­sa aja­tusten hidas muo­dos­tu­mi­nen näytetään tilanteina, jot­ka eivät kiire­h­di. Asioille annetaan aikaa. Kaikkea ei tarvitse pukea sanoik­si.

Pidin Mar­cel­lo Lus­sanan äänisu­un­nit­telus­ta, joka tuki taitavasti ja mielestäni myös riit­tävästi juo­nen rak­en­tamista. Kat­so­jalle annet­ti­in juuri sopi­vasti tietoa Annan ja Oton ympäril­lä val­lit­sev­as­ta todel­lisu­ud­es­ta. Radios­ta pauhaa­vat uutiset oli­vat tehokas keino.

Ennen kaikkea pidin Tiina Weck­strömin ja Juk­ka Pitkäsen työsken­telystä. Se oli äärim­mäisen tarkkaa. Ei yhtään ylimääräistä askelta, ei yhtään väärää liiket­tä. Oli kuin olisin seu­ran­nut tarkoin som­mitel­tua kore­ografi­aa, joka eteni kuitenkin kuin itses­tään, hen­git­täen. Lop­puko­htaus, jos­sa Anna ja Otto käyvät tanssi­in, oli henkeäsal­paa­va. Kau­nis! Kos­ket­ta­va! Mil­loin olen näh­nyt näyt­tämöl­lä yhtä pakah­dut­ta­van kohtauk­sen?

Anna ja Otto ryhtyivät vas­tar­in­taan pienin voimavaroin, vaa­ti­mat­tomin keinoin. He epäon­nis­tu­i­v­at. Eivät kuitenkaan täysin. En kir­joit­taisi tätä tek­stiä, ellei Fal­ladan romaani olisi ilmestynyt ja todel­lisu­u­teen perus­tu­va tari­na olisi löytänyt tietään julk­isu­u­teen ja nyt suo­ma­laisille näyt­tämöille. Annan ja Oton vas­tar­in­ta jatkuu.

 

 

Työväen Näyttämöpäivillä

Tam­miku­un viimeinen viikon­lop­pu oli har­ras­ta­jateat­terei­den juh­laa Mikke­lis­sä, lap­suuteni ja nuoruuteni kotikaupungis­sa. Osal­lis­tu­in tänä vuon­na kol­man­nen ker­ran Työväen Näyt­tämöpäiville. Näin viisi esi­tys­tä kah­den päivän sisäl­lä, mikä oli komea annos, mut­ta ei yhtään liikaa. Kävin kat­so­mas­sa Jyväskylän Huoneteat­terin Anna Liisan, Turun yliop­pi­lasteat­terin Kaka­ja raznit­san, Ykspih­la­jan Työväen Näyt­tämön Hil­jaista tietoa, Ota­va Ensem­blen Avut­to­mia ja Tam­pereelta kotoisin ole­van Tukkateat­terin Bob­by Fis­ch­er asuu Pasade­nas­sa.

Lars Norénin Bob­by Fis­ch­er asuu Pasade­nas­sa oli ensim­mäi­nen Norén-näytelmä, jon­ka olen näh­nyt. Se vei heti jalat alta. Asetel­ma on klassi­nen. Per­he – äiti, isä, tytär ja poi­ka – palaa­vat koti­in teat­teri-illan jäl­keen ja viet­tävät lop­puil­lan yhdessä ris­tiri­itai­sis­sa tun­nelmis­sa. Tytär ei halua jäädä, mut­ta lop­ul­ta hänet puhutaan ympäri. Ilta vai­h­tuu yök­si, yö aamuk­si, aamu uudek­si päiväk­si.

Kiin­nos­tavaa oli seu­ra­ta, miten Norén herut­taa tietoa hah­moistaan. Mitään ei san­o­ta suo­raan, ainakaan heti, vaan asioiden ympärille kasautuu pikkuhil­jaa yksi­tyisko­htia; vähitellen men­neisyy­det alka­vat hah­mot­tua ja niiden myötä per­he­suhtei­ta kalva­vat salaisu­udet.

Äidin rooli, jota näyt­teli lois­tavasti Leila Väisä­nen, oli raadolli­nen rehellisyy­dessään ja tin­kimät­tömyy­dessään. Isä, roolis­sa Eero Väätäi­nen, jäi taustalle per­heen­päänä, joka on aina ollut töis­sä ja pois­sa per­heen arjes­ta. Tytär Ellen, Mari­ka Riiko­nen, yrit­tää peit­el­lä alko­holis­mi­aan, poi­ka Tomas, hieno Teemu Mäki­nen, tais­telee mie­len­ter­veyten­sä kanssa.

Alatek­stin voima oli kiis­ta­ton, ihail­ta­van väkevä. Koko ajan vais­tosi, miten paljon per­heen­jäsen­ten välil­lä oli tapah­tunut joskus kauan aikaa sit­ten. Asioi­ta vai­et­ti­in, tor­jut­ti­in, halut­ti­in uno­htaa.

Mik­si riitaisaan hyväo­saiseen ruot­salais­per­heesen oli niin help­po samas­tua? Osit­tain ainakin sik­si, että hah­mot oli kir­joitet­tu niin moni­u­lot­teisik­si. Jokainen herät­ti sym­pa­ti­aa, jokaises­sa oli rikkoutuneisu­ut­ta, joka ei voin­ut jät­tää kylmäk­si.

Tun­tui huikeal­ta istua täy­dessä salis­sa Van­hal­la Sotkul­la, jos­sa nuorem­pana kävin tanssi­mas­sa ja matki­mas­sa John Tra­voltan liikkeitä. Sil­loin en olisi voin­ut kuvitel­la, että aikuise­na istun samas­sa salis­sa ja liiku­tun umpitylsien kes­ki-ikäis­ten kri­i­seistä. Kiitos tarkkanäköis­es­tä ja voimakkaas­ta esi­tyk­ses­tä kuu­luu koko Tukkateat­ter­ille ja ohjaa­ja Hei­di Lakaniemelle. Upeaa työtä.